Vanhemmat neuvottelevat ja säätelevät digiarkea päivittäin, kertoo kysely – uusi lasten tietokirja Puhelimen pomoksi auttaa perheitä hallitsemaan laitteiden käyttöä

Suomalainen vanhempi on kiinnostunut ja reflektoiva digivanhempi jolla on aikapula, paljastaa Tammen Lukusankarit-yhteisölle tekemä kysely lasten digilaitekäytöstä. Tutkimusta kommentoi Aino-Mari Tuuri, jonka tänään ilmestyvä lasten tietokirja Puhelimen pomoksi – Ota digimaailma haltuun (Tammi) tarjoaa lapselle ja koko perheelle työkaluja digiarjen hallintaan.

“Kyselyn vastauksista piirtyy kuva sitoutuneista ja reflektoivista vanhemmista, jotka kaipaavat digiarkeen selkeyttä ja vähemmän aikasyöppöä neuvottelemista digiajoista ja -rajoista”, sanoo Aino-Mari Tuuri. Kolmannes vanhemmista kertoo neuvottelevansa lasten kanssa digilaitekäytöstä päivittäin tai monta kertaa päivässä. Saman verran neuvottelee lasten kanssa digiaiheista viikoittain. Vain pieni osa ei neuvottele lainkaan, sillä tarvetta tälle ei ole.

Suomalaislapsista suurin osa saa puhelimen koulun alkaessa. Vanhempien valtaosan mielestä tämä vaikuttaa olevan hyvä ikä. Tätä perustellaan muun muassa sillä, että lapsi lähtee aamuisin yksin kouluun tai että lapsen voi tavoittaa hätätilanteessa puhelimitse.  Lapsen puhelin nähdään ennen muuta yhteydenpidon välineenä, kanavana, joka voidaan tarvittaessa avata.

“Alakoululainen on periaatteessa liian nuori, mutta puhelimen avulla voi seurata esimerkiksi koulumatkaa ja pitää yhteyttä, eli se tuo turvallisuutta.”

Kenen tulisi säädellä lasten digikäyttöä?

Kaikkien mielestä se on vanhempien tehtävä, ja tämä sitoutuneisuus paistaa läpi kaikkien vastausten. Monen mielestä säätely on lisäksi lapsen itsensä tehtävä, ja osan mielestä myös koulun. Onkin kiinnostavaa, että noin puolet vastaajista kertoo, että lasten kouluissa puhelin on kokonaan kielletty, ja noin puolet vastaa, että käyttöä on rajoitettu esimerkiksi oppitunneilla. Koulut saavat itse päättää puhelimien käytön rajoituksista.

Sen sijaan juuri kenenkään vastanneen mielestä lasten puhelimenkäytön säätely ei ole valtion tai EU-tasoisen lainsäädännön tehtävä. “Tämä kertoo ennen muuta digilaitteiden arkeen ulottuvasta vaikutuksesta. Henkilökohtaiset digilaitteet koetaan ehkä niin jokapäiväiseksi ja tavalliseksi osaksi elämää, ettei digijättien sääntelyä koskevan keskustelun koeta ulottuvan perhearkeen. Suurempaa kuvaa, Euroopan unioniin liittyviä ja muutoksessa olevia digilainsäädännön yksityiskohtia voi myös olla yksinkertaisesti liian vaikea hahmottaa”, kommentoi Tuuri.

Vastaajat tuntuvatkin olemaan valmiita kantamaan säätely- ja sääntelytaakkaa itse, tai ehkä he eivät ole tulleet miettineeksi muita vaihtoehtoja. Lasten digikäyttöä rajoitetaan ennen muuta ruokapöydän ääressä ja öisin, mutta myös koulussa ja kaverisynttäreillä ja kyläillessä. Sen sijaan automatkoilla digilaite ei ole pannassa.

“Ihan liikaa joutuu vääntämään ruutuajasta lasten kanssa.”

Kolme neljännestä vanhemmista kertoo, että digilaitekäyttöön liittyvät tilanteet aiheuttavat perhearjessa ristiriitoja. Suurin konfliktien aihe on laitteella vietetty aika ja sen mahdollinen rajoittaminen. Ruutuaika-termi vilisee vastauksissa, kun vanhemmat kuvaavat riitojen syitä.

Ruutuajasta on kirjoitettu viime vuosina hurjasti eivätkä ainakaan lasten kanssa toimivat ole voineet olla kuulematta termiä. Sitä on kritisoitu liiasta yksinkertaistamisesta, sillä se tosiaan määrittelee vain ruuduilla vietetyn ajan eikä ota huomioon, mitä kaikkea laitteella tehdään. Kun esimerkiksi koronapandemia siirsi koulun ja yhteydenpidon nettiin, tehtiin digilaitteella yhtäkkiä kaikenlaista, mitä sillä ei ollut aiemmin tehty. Äkkiä ruutuaika sisälsi vaikka mitä koulunkäynnistä kaikkiin sosiaalisiin suhteisiin.

“Perheen kaikkien jäsenten digilaitekäyttö on paitsi suhteellisen uusi, myös koko ajan ja nopeasti muuttuva ilmiö”, sanoo Aino-Mari Tuuri. “Se vaatii vanhemmilta paljon: oman käytön reflektiota ja säätelyä, mutta varsinkin lasten digikäytön jatkuvaa punnitsemista. Arkeen sulautuneet ja siitä ison osan aikaa napanneet digilaitteet aiheuttavatkin suomalaisiin perheisiin paljon digitunnetyötä. Digitunnetyö on työtä digitaalisten laitteiden aiheuttamien tunteiden tunnistamisen, huomioimisen ja säätelyn kanssa. Se on esimerkiksi sen pohtimista, millainen olo itselle tai huollettaville tulee lisääntyneestä digiajasta, mitä lisätunteita nämä havainnot synnyttävät. Myös digihuolenpito eli digimaailman asioista huolehtiminen on nykydigivanhemmuuden ytimessä.”

Digi tuo huolia mutta myös iloa

Huolestuttaako vanhempia jokin lasten digilaitekäytössä? Tätä kysyttiin avoimella kysymyksellä. Kaikkia ei huolestuta, sillä pelisäännöt on sovittu. Suurimmalla osalla vastaajista on kuitenkin monia huolenaiheita. Niitä ovat muiden muassa internetin epäsopiva sisältö, nettikiusaaminen, lasten yleinen passivoituminen ja ärsykkeiden tarve, pelko leikkimisen vähenemisestä, lisääntyneestä paikallaanolosta ja koukuttumisesta.

Jos jotakin, vanhemmat haluaisivat digiarkeen lisää selkeyttä: selkeitä rajoja ja järjestelmällisyyttä. Silti toiveet eivät suinkaan kohdistu vain lapsiin, vaan digimaailman yleiseen imuun ja houkuttelevuuteen.

Digilaitteita siis tarvitaan ja niistä hyödytään, ja samalla niillä on valta viedä liikaa aikaa perheiden arjesta. Iloakin ne kuitenkin tuottavat, eikä ihan vähän. Vastauksissa nousee esiin moninainen kirjo digilaitteiden tuottamia hyviä asioita. Iloa tuottavat etenkin kuvat ja niiden jakaminen perheen kesken, äänikirjojen kuunteleminen, yhteydenpito kaukana oleviin läheisiin tai lasten ja vanhempien kesken työpäivän aikana, pelaaminen kavereiden kanssa, tiedonhaku ja uusien asioiden oppiminen, viihtymismahdollisuudet etenkin automatkoilla ja yhteinen tekeminen, kuten Pokémon-jahti.

Kohti puhelinten pomoutta

Vastauksista käy selväksi, että vanhemmilla on paljon kiinnostusta lastensa digikäyttöön, mutta samalla paljon epävarmuutta oikeanlaisista toimista. Kenties työkaluja ei ole riittävästi. Olisikin aika päästä eteenpäin keskustelusta, jossa tavataan todeta, että digilaitteilla on sekä hyviä että huonoja puolia. Huolet täytyy ottaa vakavasti, vanhempia kuulla ja miettiä, mitä huolten taustalla on. Miten vanhempien taakkaa, entä mitä koulu tai valtio- tai EU-tasoinen sääntelykoneisto voi tehdä?

“Ennen muuta on syytä kuulla vanhempien lisäksi myös lapsia: mitä lapset toivovat omalta, entä vanhempien tai kavereiden digikäytöltä? Millaiseen digimaailmaan he kasvavat?” sanoo Aino-Mari Tuuri. “Niin kauan kuin lapsilta itseltään toivotaan oman digilaitekäyttönsä säätelyä, heitä täytyy myös auttaa siinä selittämällä auki digilaitteiden mekanismeja ja vaikutuksia. Niin saadaan vähennettyä haittoja ja lisättyä digilaitteiden tuomia iloja hauskasta ajanvietteestä jakamiseen ja yhteyteen.”

Aino-Mari Tuuri on tietokirjailija ja toimittaja, joka on perehtynyt digiyhteiskuntaan ja nykydigivanhemmuuteen. Hän halusi kirjoittaa digiaiheisen tietokirjan kaikista tärkeimmälle yleisölle eli digiyhteiskunnan lapsille. Hänellä on esi-, ala- ja yläkouluikäiset lapset.

Kursivoidut sitaatit ovat avoimia vastauksia kyselyyn.

Lukusankarit-yhteisöön kuuluu 174 perhettä ympäri Suomen. Kyselyyn heistä vastasi 30 perhettä. Vastaajien lapset ovat vauvasta 15-vuotiaisiin, mutta yleisimmin 7–10-vuotiaita.

Lähde: Tammi